sunnuntai 30. lokakuuta 2016


Mulla on vaaterekki täynnä mekkoja. Kauneudestaan huolimatta haluan heittää ne helvettiin, ettei ne muistuttaisi kaikesta mitä en halua ajatella. Hillitsen itseni ja yritän myydä niitä. Huone lapsuudenkodissa tuntuu samaan aikaan turvalliselta että ahdistavalta, patteri kolisee kun käännän kylkeä yöllä ja vaaterekki on viimeinen ja ensimmäinen asia jokaisessa päivässä.
Muutto on ensi viikolla, oon kauhuissani.

Kännykän muistioon kirjoitettuja:

14 Aug 2016
painajaisia, kirkuvia tyttöjä ja nukkumaan mennessä kädet niskallani

15 Sep 2016
tyttöjä pukuliikkeessä sovittamassa prinsessamekkoja, pastellityllejä ja kirkkaat valot suurissa peileissä kun ulkona on harmaa Helsingin syyskuu

14 Oct 2016
unessani suuri seurue istuu illallisella sortuvassa talossa




Pari kuvaa joita en ole jakanut mutta joista siitä huolimatta pidän:



Oikeastaan tahtoisin kirjoittaa välillä jostain mukavasta. Tahtoisin näiden postausten olevan pehmeitä, valoisia ja kevyitä. Ei näin raskaita ja masentuneen kuuloisia. Uskon vielä pääseväni tavoitteeseeni. Sitä odotellessa voitte vaikka skippaa tekstit kokonaan.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

mut hys nyt

Hiljaisuus on tehnyt hyvää mulle. Valmistuin lukiosta, olin kahdessa eri työssä ja nyt elän                   murroskohdassa. En mennyt kouluun, tuntuu kummalta.
Helsingissä käydessä on ollut kaunista. Löydän sen kovista kulmista ja kylmistä katseista jotain rauhoittavaa. Metron tekopirteä oranssi ja Katatonia, jokin vetää aina takaisin.
Hyvinä päivinä luen itselleni ääneen runoja. En ole kirjoittanut kuukausiin, oon lakannut etsimästä sanoja. Odotan että ne tulee itsestään.
Ollaan suunniteltu tulevaa, jännittää koska se on yhteinen tulevaisuus. On se ennenkin ollut mutta nyt se tulevaisuus onkin muualla, yhteisessä osoitteessa, enkä uskalla toivoa liikoja sillä pelkään että joudun pettymään. Silti itkettää kun on niin onnellisia hetkiä, niitä kun ei meinata mahtua kylpyammeeseen molemmat ja kylpyhuoneen lattialle tulee tulva. Kun puhutaan kuinka sitten kun ollaan siellä kaukana lähetetään rumia postikortteja ihmisille.

Yritän saada elämästä kiinni, välillä huomaan sen menevän ohi enkä ole kuukausiin tehnyt asioita joista pidän. Valokuvaus on jäänyt, niin kaikki muukin luova. Mutta nyt oon alkanut taas heräämään, aloitin ukulelen soiton ja kaikki on noin muutenkin okei.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Paranoid #11



Kotona ajatukset tuntuu sakeana ilmassa. Jotkut aamut tuntuu vääriltä ja odotan verhoja avatessa maailman olevan väärin päin (syksyllä oli rajuilma, makasin sängyssä ja ulkona tuuli niin kovaa, aamulla olin pettynyt kun ulkona olikin samanlaista kuin ennen)


En enää pelkää pimeää. Irrationaalisia asioita sitäkin enemmän. Oikeesti nauratan jopa itseäni kliseilläni, oonko aina ollut näin masentava.


Välillä kirjoitan, useimmiten en. Lattioilta ja vihkojen välistä löytyy irtonaisia papereita enkä edes muista ikinä kirjoittaneeni sellaista. Usein yöllä herätessä keksin jotain nerokasta, ja unohtaessani suren niitä vaikken ehtinyt vielä kunnolla edes ajatella asiaa.


Talven alussa aloin laskemaan, kuinka monta kertaa talven aikana kaatuisin Pispalan portaissa. Tällä hetkellä luku on viisi tai kuusi. Oon tutustunut kissoihin täällä, ihmisiin en niinkään. Parhaina kavereina toimii vinyylisoitin, kirjat ja sänky. Kyllä mun elämässä tapahtuu enemmän kuin annan ymmärtää. En osaa avautua. Aloitin burleskitanssin.